Nummelan lukion Itsenäisyyspäivän kirjoituskilpailun voitti tänä vuonna Elli Reinikainen.
Oi, nouse, Suomi, nosta korkealle
Lipputanko tuijottaa minua kylmänvalkoisena, kutsuvana, mutta melkein uhkaavana. Se hohkaa voimaa ja historiaa. Minulle on opetettu, että lippu tulee nostaa heti aamunkoitteessa, joten vaikka kylmä tuuli jäytää sielua, seison aamun hämärässä lipputangon edessä. Tungen isoäitini neulomat lapaset taskuuni, ja viiltävä pakkanen nipistelee käsiäni. Edellinen lipunlaskija on solminut köydet liian tiukasti, joten vilkaisen neuvottomana ystävääni, joka väläyttää minulle rohkaisevan hymyn. Hänen sylissään sinivalkoinen kangasmytty odottaa vuoroaan, se kaipaa jo omalle paikalleen kaiken yläpuolelle. Yritän kiskoa solmua auki vuorotellen narun kummastakin päästä, kunnes lopulta pala harmaata jäätä irtoaa ja köysi lähtee kiertymään auki, kahdeksikko kahdeksikon jälkeen.
Kun puhumme Suomen itsenäisyyden historiasta, meillä suomalaisilla on tapana puhua me-muodossa. Syyllistyn siihen usein itsekin. Minä en kuitenkaan ollut itsenäisyyssenaatissa enkä jatkosodassa. Enää harva meistä nykyisistä suomalaisista oli. En ollut myöskään ETYK-kokouksessa, en elänyt 90-luvun lamaa tai markka-aikaa. Minun historiani on varsin lyhyt, joten omaksun identiteettiini myös Suomen menneisyyden. Kerron muille historiasta ikään kuin olisin itsekin ollut osa sitä. Totuus on kuitenkin se, etten voi ymmärtää historiaa. En ollut olemassa käännekohdissa, joissa vanhempani, isovanhempani tai isoisovanhempani ovat eläneet ja ahkeroineet. Tiedän vain sen, mitä muut ovat minulle kertoneet. En minä voi ottaa itselleni kunniaa Suomen itsenäisyydestä tai menneisyydestä, koska en ollut paikalla. Joskus koen, että itsenäisyys ei kuulu minulle, se kuuluu satavuotiaalle isoisoisälleni, joka taisteli rintamalla sen puolesta. Minulle hän on antanut sen syntymälahjana. Voiko itsenäisyys todella olla minun, jos en ole vielä ehtinyt tekemään juuri mitään sen eteen?
Vaikka lipun noston pitäisi olla helppoa, siihen on kauheasti ohjeita. Nyt pitää osata lippusolmu. Mummi opetti siihen jonkin muistisäännön. Miten se menikään? Eemeli nousee savupiipusta valkoinen lakana päässään. Hän katselee ympärilleen, kiertää savupiipun kerran – ei – kaksi kertaa. Sitten joku tulee, Eemeli kiirehtii lakanan alle piiloon. Mitä järkeä siinäkin on? Miksi sen nimi on juuri Eemeli? Solmu näyttää vähän vänkyrältä, enkä tiedä, menivätkö lenkit oikein päin. Kiskaisen solmua hellästi, ja se aukeaa. Ehkä kukaan ei huomaa, jos pyöritän vain umpisolmun. Ystävänikin jo vaihtaa jalkaa kärsimättömän oloisena. Tässä on kestänyt liian pitkään.
Kansakunta joutuu usein tarpomaan syvässä lumihangessa vailla tietoa seuraavasta yösijasta. Yhtenäisestä historiasta huolimatta olemme jatkuvasti eri mieltä. Jotkut haluavat absoluuttista sananvapautta, toiset perustuslaillista monarkiaa, kolmannet uutta tukipakettia, ja neljännet eivät aio ottaa rokotetta, puhumattakaan kaikista ulkopuolisista haasteista ja konflikteista. Vaikka kuinka pyrkisimme varautumaan ongelmiin, kaikkialle venyminen ei ole mahdollista. Pään pensaaseen työntämisestäkään ei ole apua. Itsenäisyyden piikkilanka-aidalla tasapainottelu ei ole ollut helppoa, mutta vastoinkäymisistä on aina selvitty. Aina kun suomalaisuus tuntuu ajautuvan yhdestä kriisistä toiseen, muistutan itselleni, ettei selkeää suuntaa ole ikinä ollut. Eräs opettajani huomauttaa usein, ettei historia ole kehityskertomus. Tarvitseeko siis itsenäisyyden suuntaa edes etsiä?
Vedän valkoisesta köydestä, ja lipun kulma alkaa nousta. Se töksähtelee eteenpäin, ja yritän löytää oikeaa ryhmiä. Lipun kuuluisi kulkea kauniisti, tasaisesti. Se kaipaa arvokkuutta ja voimaa. Huomaan silmäkulmasta, kuinka ystäväni estää lipun reunaa putoamasta maahan, sillä perinteistä on tärkeää pitää kiinni. Lippu alkaa suoristua hitaasti, ja ystäväni kädet liikkuvat sen mukana, kunnes viimeinenkin valkoinen reuna irtoaa paljaista sormista. Tanko narisee köyden lipuessa sen valkoista pintaa pitkin. Lippu on vasta puolitangossa, kun tuuli jo tarttuu siihen, ja joudun kiskomaan narua miltei koko painollani. Hilaan lippua ylöspäin tasaisesti, vaikka jäätynyt köysi kylmää sormia. Olisi pitänyt laittaa tumput takaisin käteen.
Kuvamme Suomen itsenäisyydestä on usein hyvin historiapainotteinen. On toki äärettömän tärkeää muistaa, mitä aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet meidän mahdollisuuksiemme eteen. En voi kiittää siitä tarpeeksi. Ei saa kuitenkaan ajatella, että itsenäisyys tarkoittaa vain sinivalkoisia kynttilöitä ja kellastuneita mustavalkoisia valokuvia, hautamuistomerkkejä ja linnanjuhlia, lippuairuita ja Finlandia-hymniä. Itsenäisyys on tässä ja nyt, ja sitä tulee vaalia. Minä ja muut sukupolveni nuoret olemme vastuussa Suomen itsenäisyyden tulevaisuudesta. Se ei vaadi mitään elämää suurempia sankaritekoja. Suomalaisuutemme ja arvomaailmamme näkyy parhaiten ruohonjuuritasolla tavallisissa valinnoissa. Jos pelaamme korttimme oikein, voimme luovuttaa itsenäisyyden lahjan sellaisenaan myös omille lapsillemme. Millaiselta itsenäisyys näyttääkään viidenkymmenen vuoden päästä?
Lippu on jo melkein ylhäällä. Se kulkee viimeisen matkan ja kolahtaa yläreunaan. Tartun molempiin köysiin ja kiepautan ne pari kertaa tangon ympäri. Hento tuulenvire tarttuu lippuun ja avaa sinivalkoisen ristin hetkeksi, kunnes se valahtaa takaisin tankoa vasten nuppuun. Nyt lippu saa liehua ylhäällä koko päivän. Illalla täytyy muistaa laskea se ennen auringonlaskua. Ehkä lippukin pelkää pimeää.
Suomalaisen turvallisuutemme keskellä on hyvä muistaa, ettei mikään kestä ikuisesti. Valtiotkin muuttuvat; niiden perustuslakeja uudistetaan, niitä syntyy lisää tai ne häviävät kokonaan maailmankartalta. Vaikka tietysti toivon, että Suomi elää kestävänä ja turvallisena kaikille tuleville sukupolville, en saa pitää sitä itsestäänselvyytenä. Meidän täytyy tehdä jatkuvasti töitä säilyttääksemme demokratiamme, vapautemme ja tasa-arvomme. Se tarkoittaa pitkiä iltoja ja poliittista vääntöä, toimeentulotukia ja aamun keskusteluohjelmia, mielenosoituksia ja terveyskeskuspäivystyksiä. Pieniä askelia eteenpäin ja taaksepäin. Tärkeintä on, ettemme saa koskaan pysähtyä.
Katson ylös tuulessa valtoimenaan liehuvaan lippuun. Tutun ristin värit sekoittuvat pilvisen taustan sinivalkoiseen, taivaan lampaisiin. Ulkoilman kylmyydestä huolimatta tunnen sisälläni lämpöä. Me saimme lipun yhdessä ylös, ja se pysyy siinä, vaikka taivaalla salamoisi tai sataisi kaatamalla vettä. Lipun liike näyttää leikkisältä, se kokeilee rajojaan. Se venyttelee ja asettuu takaisin tuttuun paikkaan tankoa vasten. Lippu näyttää nauttivan olostaan.
Itsenäisyyspäivänä haluaisin katsoa myös eteenpäin, tulevaisuuteen. Suomi on vielä nuori, joten on ymmärrettävää, että muistamme menneisyyden tapahtumia, isiämme ja isoisiämme, äitejämme ja isoäitejämme. Pian Suomen itsenäisyyden alun kokeneiden ihmisten määrän voi laskea yhden käden sormilla. Kuinka paljon ainutlaatuista häviää tämän ensimmäisen sukupolven mukana? Minä en tule ikinä näkemään Suomen itsenäisyyden alkuaskelia, koska olen vasta oman polkuni alussa. Jos juuttuisin liikaa historiaan, en huomaisi, mitä itsenäisyys merkitsee nyt. Minun sukupolvelleni itsenäisyys on globaalia yhteistyötä ja ilmastonmuutoksen pysäyttämistä, vähemmistöjen oikeuksia ja sosiaalisen median vaikuttajia, mielenterveyspalveluiden saavutettavuutta ja mopomiittejä. Huomenna itsenäisyys on jotain aivan muuta. Saman itsenäisyyden lipun vetivät salkoon myös vanhempani ja isovanhempani. Nyt on minun vuoroni.
Siinä se lippu nyt seisoo. Vakaana ja kauniina, mutta alttiina tuulen suunnan muutoksille. Lippu liehuu iloisesti nauttien alkavasta lumisateesta. Käännyn ja kävelen pois, tietäen, että tulen illalla takaisin. Taivaanrannan yllä nouseva aurinko hehkuu oranssina lumen peittämien kuusenlatvojen takaa. On aamus alkanut, synnyinmaa.
Elli Reinikainen 2021